Elämä voittaa -zine: Kaikki elämäni eläimet

Kuvataiteilija Nora Helsingin koti ja taide vilisee eläimiä. Noran kädenjäljen voi nähdä muun muassa Kulosaaren melumuurissa ja Stoalle vievässä sillassa. Eläinten oikeudet ovat Noralle elämäntapa ja inspiraatio.

– Eläimet ovat perheeni. Puolisoni ja minä jaamme koko elämän koirien kanssa. Otamme ne huomioon kaikessa: matkustamme usein koko lauman kanssa ja kotona koirat saavat olla sellaisia kuin ovat.

Noran perheeseen kuuluu tällä hetkellä kolme rescue-koiraa: Espanjasta tulleet Leila ja Tuutsi sekä Viipurista tullut Karhu. Aiemmin koirien seurana oli myös neljä nyt jo edesmennyttä kissaa.

– Kissatkin olivat mukana kaikessa, kun esimerkiksi mieheni vaihtoi kitaran kieliä tai minä piirsin. Maalasin bändeille paljon taustakankaita, ja ne olivat aina kissankarvoissa. Sanoin bändeille että sori, meidän kissat ovat leikkineet piilosta.

Rakkautta ensi vilkaisulla

Kun Nora vuonna 2010 otti ensimmäisen koiransa, rescue-toiminta ei ollut kovin vakiintunutta. Noran tutulla oli kotihoidossa Espanjasta tullut Olli-koira. Nora ihastui Facebookissa Ollin kuviin.

– Sanoin, että Olli muuttaa meille. Puolisoni oli hieman epäilevämpi.  Kun menimme katsomaan Ollia, se juoksi suoraan Kallea päin ja tarttui tassuilla.  Oli selvää, että koira lähtee meille.

Kodittomien koirien ottaminen on sopinut elämänkatsomukseen. Noran kokemukset rescue-koirista ovat olleet erittäin myönteisiä.

– Toki on ollut joitakin asioita, jotka liittyvät koirien taustaan. Esimerkiksi Karhu ei ollut koskaan aiemmin ollut sisätiloissa. Sillä kesti noin puoli vuotta, että se ymmärsi asuvansa sisällä. Myös hihnassa kulkeminen piti opetella.

Nora on löytänyt jokaisen koiran kanssa tavat onnistua. Karhun kanssa toimivat katsekontakti ja käsimerkit.

– Parasta koirien kanssa elämisessä on yhdessä oleminen. On myös hienoa huomata, että olen niille tärkeä. Ne osaavat osoittaa sen. Kun näen mieheni hoivaavan koiriamme, se luo meidän välillemme kiintymystä vielä enemmän.

Urbaania eläintaidetta

Nora kuuluu Mimmit peinttaa -taidekollektiiviin. Sen ensimmäinen tapahtuma oli Vallilan ensikodin seinän ja muurin maalaaminen Taiteiden yönä 2015.

– Olen kotoisin Itä-Helsingistä. Olen kasvanut urbaanissa ympäristössä ja ollut aina kiinnostunut graffitista ja katutaiteesta. Ehkä se rosoisuus on tullut sieltä, en halua tehdä siloiteltua.

Katutaiteen nopea tahti sopii Noralle hyvin. Noralle rakas projekti oli Kulosaaren melumuuri. Hän oli 1990-luvulla paikalla katsomassa, kun kaverit maalasivat sitä. Ikoninen paikka jätettiin rapistumaan, asukkaat valittivat ja kaupunki maalasi graffitiseinän valkoiseksi. Itse asiassa niin huonosti, että graffitit jäivät näkyviin. Nollatoleranssi loppui vuonna 2008, mutta Kulosaaren seinä oli pitkään ruman valkoinen.

– Se oli mielestäni törkeä juttu. Kun projektiin haettiin vuonna 2017 uudestaan tekijöitä, hain ja pääsin itse mukaan maalaamaan. Se oli todella makeaa.

Ylös roso, alas byrokratia

Katutaiteilijan silmin Helsinkiä ei tarvitsisi koko ajan olla puhdistamassa.

– Kaupunkikulttuurin pitäisi olla elävää. En kannata törkeää talojen ja luonnonkiviseinien sotkemista, mutta spontaanille taiteelle voisi olla enemmän tilaa.

Noran mielestä muraalit ja muut luvalliset teokset ovat sinänsä hyviä, mutta kadulle kuuluu luvatonkin taide.

– Hyvä esimerkki lähellä on Berliini, joka tunnetaan elävästä katukulttuurista.

Kaikkien projektien ei tarvitsisi myöskään olla niin byrokraattisia.

– Voisi olla vähän vapaampaa.

Noran kotisivut: www.norahelsinki.com/

Teksti Laura Manninen